Matalat verenpaineet pakottivat käymään terveyskeskuksessa vähän aikaa sitten. Siellä sattui olemaan kätilö paikalla ja selväksi tuli, että herkästi saa olla ambulanssia soittelemassa, jos olotilassa tapahtuu notkahdus. Samalla kätilö ilmaisi olettamuksensa laskettua aikaa varhaisemmasta synnytyksestä. Selvä ohje oli, ettei omalla autolla yritetä lähteä sairaalaan, jos käynnistyy vauhdikkaasti vaan soitetaan lanssi pihaan.

Aiemmat synnytykset ovat menneet ihan hyvin, ainakin ulkopuolisen näkövinkkelistä katsottuna. Totuus on kuitenkin toinen; ensimmäinen synnytys jätti henkiset haavat pitkäksi aikaa ja toinen oli eheyttävä kokemus. Silti ajatus sairaalassa synnyttämisestä tuntuu ahdistavalta. Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä selvemmäksi on tullut mikä minua hirvittää. En halua päätyä siihen tilanteeseen, jossa olin esikoisen synnytyksessä. Jos voisin valita, synnyttäisin kotona. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto, ellei sitten vauva päätä tulla niin vauhdikkaasti, että ambulanssi ei ehdi paikalle. Aion varautua kotisynnytykseen, vaikka pidän sen todennäköisyyttä pienenä. Minua vahditaan sen verran tarkasti, että mies laittaa minut auton kyytiin varmaan jo ensimmäisestä tehokkaasta supistuksesta vaikkei synnytys välttämättä olisikaan käynnistynyt!

Suoraan sanottuna olen pettynyt siihen ettei kotisynnytys ole helpommin järjestettävissä Suomessa. Monessa maassa kotisynnytys on aivan tavallinen asia. Suomessa kotiloa on kuitenkin vaikea löytää ja saada. Ja sitten on se ympäristön paine, joka käsittää sekä neuvolan henkilökunnan, lääkäreiden että muidenkin ihmisten ennakkoasenteet ja mielipiteet. Monen mielestä kotisynnytys on melkein kamalinta mitä voisi tapahtua. Ymmärrän toki sairaalassa kaiken avun olevan nopeasti saatavilla. Toisille turvallisuudentunteen takaavat kätilöt ja tieto lääkkeiden saatavuudesta, nopeasta pääsystä tehohoitoon mikäli sitä tarvitaan jne. Minä olen siitä kummallinen, ettei se tarjolla oleva "apu" tunnu turvalliselta vaan uhkaavalta. Kätilöt ovat tottuneet toimimaan rutiininomaisesti ja hoitamaan synnytyksiä. Sen perusteella, mitä olen muiden synnytyksistä kuullut, suurelle osalle synnyttäjistä järjestely sopii. Piuhat kiinni ja kätilö kertoo missä mennään. Uskomus siihen että kyllä se kätilö tietää paremmin, on vahvassa. Lääkkeitä saa suurella todennäköisyydellä jos haluaa ja toisaalta sellainen synnytys, jossa äiti on sopivasti lääkitty, on "helppo" kätilön kannalta. Itse sain kokea esikoisen kohdalla tämän hyvin selvästi; toisen työpaikalla pitää antaa työrauha ja se saavutetaan kyllä näppärästi laittamalla sopivat mömmöt synnyttäjän koneistoon...

Minulle on aivan yksi lysti millainen synnytys kenekin mielestä on hyvä ja onnistunut. Tärkeintähän on se miltä siitä henkilöstä tuntuu, joka synnytyksen käy läpi! Jos yhdelle hyvä synnytys on kivuton ja avustettu ja toiselle hyvä synnytyskokemus on lääkkeetön ja avustamaton, toiveet ovat saman arvoiset ja yhtä tärkeät. Jokaisella on oikeus kokea olonsa turvalliseksi synnyttäessään, riippumatta siitä mitä se hänelle käytännössä tarkoittaa! Elävä vauva ja äiti on tietysti pääasia, mutta sen varjolla ei pidä tehdä johtopäätöksiä siitä millainen kokemus synnytys äidille on ollut.

Minulle hyvä synnytys merkitsee mahdollisuutta kuunnella omaa kehoa ja antaa sen tehdä se työ, jota varten se on luotu. Kun on mahdollista synnyttää ilman häirintää, kipu ei katoa, mutta se on helpompi kestää. Toinen synnytys oli niin nopea, että varsinkin loppuvaiheessa oli vaikea pysyä mukana tahdissa. Vaikeinta ko. synnytyksessä olivat kuitenkin ylimääräiset ihmiset ja puuttuminen tilanteeseen ilman mitään todellista tarvetta siihen. Jokaiselle on taottu päähän synnytyksen kolme vaihetta, avautuminen, ponnistaminen ja jälkeiset. Ponnistusvaiheen katsotaan alkavan siitä kun synnyttäjä on 10cm auki ja saa luvan ponnistaa. Tämä on asia jota vastaan minä protestoin rajusti. Ponnistamisen tarve ei tule välttämättä siinä vaiheessa kun avautuminen on tapahtunut. Normaaliin käytäntöön tuntuu kuitenkin kuuluvan ponnistuttaminen. Valtaosa synnyttäjistä on taatusti saanut ohjeet "kun seuraava supistus tulee, pidätä hengitystä ja ponnista". Lisäohje on ottaa ensimmäisen ponnistuksen jälkeen lisää happea ja ponnistaa uudestaan. Samaan ohjelistaan kuuluu myös ettei saa pitää ylimääräistä ääntä ponnistaessa, jotta teho ponnistuksesta ei katoa. Jestas miten järjetöntä!!! Ponnistamisen tarve tulee kun vauva on laskeutunut tarpeeksi ja kohtu tarvitsee happea tehdäkseen sen työn, jota varten se on olemassa. Yleinen ohje sotii kumpaakin tosiasiaa vastaan! Kuopuksen syntymä opetti tämän konkreettisesti enkä suostu enää uskomaan minkään kätilön tietävän kehoani paremmin mitä sen tulisi missäkin vaiheessa tehdä. Tilanne on toki toisenlainen mikäli tulee komplikaatioita, mutta kun puhutaan ns. säännöllisestä synnytyksestä, synnyttäjän keho on se, joka tietää missä mennään ja jos sille annetaan mahdollisuus toimia, se tekee sen kyllä.

Monista muistakin tavallisista toimenpiteistä synnytyksessä olisi sanottavaa, mutta jääköön nyt sanomatta. Toivon kohtaavani sellaisen kätilön synnytyksessä, joka osaa antaa minulle tilaa ja olla sekaantumatta synnytyksen kulkuun. Minä osaan pyytää apua jos sitä tarvitsen.