Syksyllä kaksi viivaa raskaustestissä, vieläpä omana syntymäpäivänä. Uskomaton lahja! Erityisen ihanalta tieto pienestä matkalaisesta tuntui, sillä takana oli vasta koettu keskenmeno. Todella nopeasti plussan jälkeen väsymys valtasi koko kehon ja voi sitä huonon olon määrää! Ruusunpunaiset fiilikset vaihtuivat sumuun. Olen toki ollut väsynyt aiempien raskauksien aikana ja pahoinvointiakin on ollut aivan riittävästi, mutta tällä kertaa olotila oli lamaannuttava. Esikoista odottaessa huonoa oloa oli muistaakseni johonkin rv 16 asti ja kuopuksen kohdalla muistan nauttineeni joulusta ja syömisestä aivan erityisesti kun rv 20+ kestänyt yökötys oli vihdoin ohi. Nyt onneksi pahoinvointi loppui kuin seinään jo rv 8+, joten vain neljisen viikkoa meni kuin sumussa. Muistikuvia tuolta ajalta on vähänlaisesti.

Pahoinvoinnin loputtua jäljelle jäi vielä väsymys, mutta sen kanssa kuitenkin pärjäsi. Valitettavasti selän alueen ongelmat tulivat sotkemaan lupaavaa tilannetta, minusta kun tuntui että vähitellen lähenevä keskimmäinen kolmannes olisi voinut olla tällä kertaa oikeasti täynnä energiaa, ainakin päiväunien voimalla! Pahoinvoinnin tilalle alkoi ilmaantua liian alhaisia verenpaineita ja päänsärkyä. Matalat paineet pakottivat hidastamaan tahtia ja järkyttävä päänsärky lopulta kutsumaan hoitoapua kotiin. Jouduin viettämään makuulla pimeässä useamman päivän. Särkylääkkeistä ei ollut sanottavaa apua. Syynä sekä päänsärkyyn että mataliin verenpaineisiin olivat nikamalukot mm. kallonpohjassa ja lapojen välissä. Käynti kiropraktikolla poisti päänsäryt ja paineetkin alkoivat muuttua paremmiksi. Kuitenkin jo valmiiksi yliliikkuva ranka sai lisäpotkua liikkuvuuteen raskauden aiheuttamien hormonimuutosten takia ja lukot lapojen väliin tulivat pian takaisin. Paineet putosivat taas niin, että esim. perunoiden kuoriminen tajuissaan vaati lattialla istumista takkaan nojaten. Apukeino lapojen välin kuntoonsaamiseen oli tiedossa, mutta lisähaasteita alkoi muodostua liikkuvuuden vuoksi myös lantion seudulle. Si-nivelet eivät tahdo pysyä oikeassa asennossa ja tämä aiheuttaa suuria vaikeuksia liikkumiseen. Tukivyöt eivät tilanteeseen auta eli on vain kestettävä kipua. Suurin ongelma on kuitenkin supistukset, joita lantion väärä asento ja kiputilat provosoivat. Onneksi valtaosa supistuksista on vain harjoitussupistuksia, muttei niitäkään toki olisi tarpeen tulla aivan jatkuvasti. Lääkärin määräys on lepo, mutta se on vaikeasti toteutettavissa isompien lasten kanssa. Toivottavasti en päädy sairaalalepoon...

Henkisesti tämä odotus on ollut haasteellinen jatkuvien vaivojen takia. Omaa rajallisuutta on vaikea hyväksyä, sitä ettei pelkällä tahdonvoimalla oikeasti selviä kaikesta. Höysteenä on stressi, jota parhaan kykynsä mukaan yrittää kestää, mutta jokaisella on rajansa. Tällaisessa elämäntilanteessa koen äärimmäisen ärsyttävänä neuvolakäynnit ja kyselyt voinnista, tunteista jne. Meidän perheen tilanne poikkeaa monen muun perheen tilanteesta jo pelkästään isompien lasten elämän varrella olleiden haasteiden vuoksi. Koen joutuvani selittelemään asioita neuvolassa, sillä katson elämää hyvin toisella tavalla kuin sellainen odottaja, jonka lapsi ei ole ollut vakavasti sairas. Joskus rv 12 paremmalla puolella neuvolassa tuli puheeksi, että sitä ollaan jo varmoilla viikoilla ja toki kyselyä tuli millaiset tunteet minulla alkaa olla; olenko luottavaisin mielin raskauden jatkumisesta. Vastasin, että huolta vauvan voinnista ei ole ollut syksyn keskenmenosta huolimatta. Vuosia sitten koetut keskenmenot ja kuopuksen sairastuminen infektioeristyksineen ovat opettaneet jotain elämän arvaamattomuudesta, mutta myös kipeiden asioiden merkityksestä. Kaikella on tarkoituksensa. En siis ole osannut pelätä keskenmenoa tai muutenkaan tuntenut sen kummempaa murhetta vauvasta. Jokaisesta lapsen elämästä päivästä pitää olla kiitollinen, sillä koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Asiat menevät kuten niiden on tarkoitus mennä. Tämä minun ajatuksenjuoksu herätti neuvolatädissä huolen; pystynkö nauttimaan tästä raskaudesta! En taida sopia onnellisen odottajan muottiin, mutta en kyllä haluakaan. Eikä minun mielestäni tarvitse. Kuopuksen sairaus on muuttanut minua ja tapaani suhtautua elämään. Olisi ihme, jos niin ei olisi käynyt.

Lapsia ei tehdä, vaan saadaan lahjaksi! Jokainen päivä on arvokas, hedelmöittymisestä lähtien. Kukaan ei voi tietää päiviensä määrää, eikä sen enempää lastensa elämän pituutta. Miksi edes yrittäisin elää muunlaisessa todellisuudessa kun tiedän, etteivät nämä asiat ole ihmisen kädessä?

Tämä rakas raskas raskaus on tällainen syystä, jota minun ei tarvitse tietää. Tästä selvitään, vaikka voimat ovat välillä vähissä ja itku herkässä.