Kuopuksesta tuli keskimmäinen pienimmän synnyttyä. Lienee syytä muuttaa tapaa puhua lapsista. Olkoon siis esikoinen J, keskimmäinen E ja nuorin A tässä blogissa.

E:n ruoka-ainerajoitukset ovat edelleen tapetilla. Loppujenkin tulosten tultua tiedetään mikä tilanne suolistossa on. Sieltä on puuttunut hyvä bakteerikanta ja nyt asiaa korjataan mm. tehokkaan maitohappobakteerin avulla. Uusia ruokia ei ole pakettiin saatu mukaan juurikaan, mutta yleisvointi on kuitenkin kohentunut. Gluteiinittomista tuotteista ei ole löytynyt mitään uutta sopivaa. Esim. aitokaura on osoittautunut sopimattomaksi tattarin ja maissin ohella. Kaupan gluteiinittomat jauhoseokset ja leivät ovat siis mahdottomia. Uusien ruokien kokeileminen on hidasta, sillä jos jokin ei sovikaan, pakettia kasaillaan hyvä tovi. Pitäisi myös malttaa odottaa riittävän kauan jokaisen uuden ruoan kanssa, jotta voisi olla varma mikä oireet aiheuttaa. Vuohenmaitoa olemme testanneet muutamaan otteeseen ja asia on edelleen auki. Alkuun näytti hyvältä kun saimme käsittelemätöntä raakamaitoa. Kun saatavuus loppui ja vaihdoimme käsiteltyyn vuohenmaitoon, tilanne huononi ja vuohenmaito joutui sivuun. Yhden kokeilun aion vielä tehdä käsittelemättömällä vuohenmaidolla kun tilanne on tasainen ja mikäli se todella sopii kuten kahteen kertaan olen jo kuvitellut, täytyy varmaankin ruveta puuhaamaan omaa pientä vuohelaa.

Mitä enemmän olen E:n vatsavaivojen takia perehtynyt ruoka-asioihin, sitä vakaammin olen tullut siihen lopputulokseen, ettei nykyinen, kaupassa myytävä teollisesti käsitety ruoka, ole ihmisen keholle kovinkaan sopivaa ravintoa. Kaupan tarjonnassa valitettavan moni tuote on tavalla tai toisella käsiteltyä, myös sillä terveelliseksi mielletyllä vihannes- ja hedelmäosastolla. Jostain syystä toiset tuntuvat kestävän ravinnon manipuloinnin paremmin kuin toiset. Yleispäteviä syytä tähän on varmaan mahdotonta löytää, mutta pidän sitä toissijaisena asiana. Tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen energiantankkausmuoto, joka edistää hyvinvointia eikä päinvastoin. Koska oman lapsen tilanne on vaatinut uusien näkökulmien etsimistä, ajatuksenjuoksuni on lähtenyt sellaisille raiteille, josta sitä on vaikea enää kääntää. Haluan tarjota lapsille puhdasta ruokaa, joka on mahdollisimman vähän käsiteltyä. Toisin sanottuna mitä suuremman osan syömisistään voisi tuottaa itse, sen parempi. Onneksi kananmunat ja lihapuoli alkavat olla hyvissä kantimissa. Talven aikana täytyy hioa kasvimaasuunnitelmat siten, että seuraavan talven varalle riittää säilöttävää.

Seuraavassa mielenkiintoinen kirjoitus ravinnon merkityksestä suhteessa sairauksiin. http://ollisintegrallife.com/2012/11/15/autoimmuunisairaudet-ja-patofysiologiset-mekanismit-hoito-ravinnolla-seka-stressinhallinnalla/

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jo melkoinen tovi. Uuden tulokkaan syntymä on pitänyt äidin pois koneelta. Pohdin viimeksi lähestyvää synnytystä ja päädyin kuin päädyinkin tilanteeseen, jossa en olisi halunnut olla.

Synnytys alkoi supistuksilla, joita tuli heti säännöllisesti. Tehoa ensimmäisissä ei ollut niitä kuukausia kiusana olleita supistuksia enempää. Ainoana erona oli säännöllisyys. Muutaman supistuksen jälkeen tiesin kuitenkin synnytyksen käynnistyneen. Synnärillä tilanne eteni vauhdikkaasti. Vastaanottanut kätilö oli oikein mukava ja uskoin hänen kanssaan asioiden sujuvan hyvin. Tulin kuulluksi ja ymmärretyksi. Valitettavsti muita synnyttäjiä oli samaan aikaan paljon ja loppujen lopuksi rajusti edistyneen synnytyksen hoitivat kätilöt, jotka eivät ensin edes kutsuneet minua oikealla nimellä!

Synnytys meni ilman kipulääkikeitä, kuten edellinenkin. Supistusten voima oli kuitenkin aivan valtava verrattuna edelliseen "luomusynnytykseen" ja tilanne oli täysin hallitsematon. Minun perusturvallisuudentunne häiriintyi peruuttamattomasti toisen kätilön toiminnan takia ja lopputuloksena oli paniikinomainen, hyvin nopea ponnistusvaihe. Koin tilanteen saamisen nopeasti päätökseen olevan ainoa keino päästä pakoon ja rauhaan. Sen sijaan, että minua olisi kehotettu ponnistamaan, olisikin pitänyt hidastaa. En voinut ja synnytin pelästyneen vauvan. Vauvan synnyttyä seurasi perusrutiineja toisensa perään ja minä pakenin henkisesti paikalta.

Koska synnytys sujui ilman komplikaatioita, maitoa tuli, vauva voi hyvin ja vatsa toimi sekä minun vointi oli hyvä, pääsimme kotiin 12h synnytyksestä. Kotona iski väsymys, pettymys, suru ja kiukku. Minun fyysistä koskemattomuutta oli loukattu, vähätelty ja jätetty huomiotta minun tahtoni tilanteessa, jossa olin lähes puolustuskyvytön. Ilman miestäni, jolle olin tahtoni kertonut ja vannottanut sen tuomaan julki mikäli minua ei kuunneltaisi, olisin romahtanut. Ymmärrän kiireen ja sen ettei kätilöillä ollut mahdollisuutta perehtyä tietoihin aiemmista synnytyksistä tai mihinkään muuhunkaan. Erityisesti toinen toimi rutiinilla ja se tilanteesta tekee vielä huolestuttavamman; rutiinia on jyrätä synnyttäjän tahdon yli. Tiedän kyllä olevani erilainen kuin monet muut synnyttäjät, minuun ei saisi koskea ollenkaan ja viisainta olisi myös olla puhumatta. Jollekin toiselle varmat otteet, "puolesta päättäminen" ja rutiininomaisuus voivat luoda turvallisuudentunteen synnytyksessä. Minussa edellä mainitut laukaisevat päinvastaisen reaktion.

Jos vielä joskus pieni ihminen kasvaa kohdussani, teen kaikkeni, etten joudu kokemaan sairaalasynnytystä, vaan saan synnyttää kotona.

Matalat verenpaineet pakottivat käymään terveyskeskuksessa vähän aikaa sitten. Siellä sattui olemaan kätilö paikalla ja selväksi tuli, että herkästi saa olla ambulanssia soittelemassa, jos olotilassa tapahtuu notkahdus. Samalla kätilö ilmaisi olettamuksensa laskettua aikaa varhaisemmasta synnytyksestä. Selvä ohje oli, ettei omalla autolla yritetä lähteä sairaalaan, jos käynnistyy vauhdikkaasti vaan soitetaan lanssi pihaan.

Aiemmat synnytykset ovat menneet ihan hyvin, ainakin ulkopuolisen näkövinkkelistä katsottuna. Totuus on kuitenkin toinen; ensimmäinen synnytys jätti henkiset haavat pitkäksi aikaa ja toinen oli eheyttävä kokemus. Silti ajatus sairaalassa synnyttämisestä tuntuu ahdistavalta. Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä selvemmäksi on tullut mikä minua hirvittää. En halua päätyä siihen tilanteeseen, jossa olin esikoisen synnytyksessä. Jos voisin valita, synnyttäisin kotona. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto, ellei sitten vauva päätä tulla niin vauhdikkaasti, että ambulanssi ei ehdi paikalle. Aion varautua kotisynnytykseen, vaikka pidän sen todennäköisyyttä pienenä. Minua vahditaan sen verran tarkasti, että mies laittaa minut auton kyytiin varmaan jo ensimmäisestä tehokkaasta supistuksesta vaikkei synnytys välttämättä olisikaan käynnistynyt!

Suoraan sanottuna olen pettynyt siihen ettei kotisynnytys ole helpommin järjestettävissä Suomessa. Monessa maassa kotisynnytys on aivan tavallinen asia. Suomessa kotiloa on kuitenkin vaikea löytää ja saada. Ja sitten on se ympäristön paine, joka käsittää sekä neuvolan henkilökunnan, lääkäreiden että muidenkin ihmisten ennakkoasenteet ja mielipiteet. Monen mielestä kotisynnytys on melkein kamalinta mitä voisi tapahtua. Ymmärrän toki sairaalassa kaiken avun olevan nopeasti saatavilla. Toisille turvallisuudentunteen takaavat kätilöt ja tieto lääkkeiden saatavuudesta, nopeasta pääsystä tehohoitoon mikäli sitä tarvitaan jne. Minä olen siitä kummallinen, ettei se tarjolla oleva "apu" tunnu turvalliselta vaan uhkaavalta. Kätilöt ovat tottuneet toimimaan rutiininomaisesti ja hoitamaan synnytyksiä. Sen perusteella, mitä olen muiden synnytyksistä kuullut, suurelle osalle synnyttäjistä järjestely sopii. Piuhat kiinni ja kätilö kertoo missä mennään. Uskomus siihen että kyllä se kätilö tietää paremmin, on vahvassa. Lääkkeitä saa suurella todennäköisyydellä jos haluaa ja toisaalta sellainen synnytys, jossa äiti on sopivasti lääkitty, on "helppo" kätilön kannalta. Itse sain kokea esikoisen kohdalla tämän hyvin selvästi; toisen työpaikalla pitää antaa työrauha ja se saavutetaan kyllä näppärästi laittamalla sopivat mömmöt synnyttäjän koneistoon...

Minulle on aivan yksi lysti millainen synnytys kenekin mielestä on hyvä ja onnistunut. Tärkeintähän on se miltä siitä henkilöstä tuntuu, joka synnytyksen käy läpi! Jos yhdelle hyvä synnytys on kivuton ja avustettu ja toiselle hyvä synnytyskokemus on lääkkeetön ja avustamaton, toiveet ovat saman arvoiset ja yhtä tärkeät. Jokaisella on oikeus kokea olonsa turvalliseksi synnyttäessään, riippumatta siitä mitä se hänelle käytännössä tarkoittaa! Elävä vauva ja äiti on tietysti pääasia, mutta sen varjolla ei pidä tehdä johtopäätöksiä siitä millainen kokemus synnytys äidille on ollut.

Minulle hyvä synnytys merkitsee mahdollisuutta kuunnella omaa kehoa ja antaa sen tehdä se työ, jota varten se on luotu. Kun on mahdollista synnyttää ilman häirintää, kipu ei katoa, mutta se on helpompi kestää. Toinen synnytys oli niin nopea, että varsinkin loppuvaiheessa oli vaikea pysyä mukana tahdissa. Vaikeinta ko. synnytyksessä olivat kuitenkin ylimääräiset ihmiset ja puuttuminen tilanteeseen ilman mitään todellista tarvetta siihen. Jokaiselle on taottu päähän synnytyksen kolme vaihetta, avautuminen, ponnistaminen ja jälkeiset. Ponnistusvaiheen katsotaan alkavan siitä kun synnyttäjä on 10cm auki ja saa luvan ponnistaa. Tämä on asia jota vastaan minä protestoin rajusti. Ponnistamisen tarve ei tule välttämättä siinä vaiheessa kun avautuminen on tapahtunut. Normaaliin käytäntöön tuntuu kuitenkin kuuluvan ponnistuttaminen. Valtaosa synnyttäjistä on taatusti saanut ohjeet "kun seuraava supistus tulee, pidätä hengitystä ja ponnista". Lisäohje on ottaa ensimmäisen ponnistuksen jälkeen lisää happea ja ponnistaa uudestaan. Samaan ohjelistaan kuuluu myös ettei saa pitää ylimääräistä ääntä ponnistaessa, jotta teho ponnistuksesta ei katoa. Jestas miten järjetöntä!!! Ponnistamisen tarve tulee kun vauva on laskeutunut tarpeeksi ja kohtu tarvitsee happea tehdäkseen sen työn, jota varten se on olemassa. Yleinen ohje sotii kumpaakin tosiasiaa vastaan! Kuopuksen syntymä opetti tämän konkreettisesti enkä suostu enää uskomaan minkään kätilön tietävän kehoani paremmin mitä sen tulisi missäkin vaiheessa tehdä. Tilanne on toki toisenlainen mikäli tulee komplikaatioita, mutta kun puhutaan ns. säännöllisestä synnytyksestä, synnyttäjän keho on se, joka tietää missä mennään ja jos sille annetaan mahdollisuus toimia, se tekee sen kyllä.

Monista muistakin tavallisista toimenpiteistä synnytyksessä olisi sanottavaa, mutta jääköön nyt sanomatta. Toivon kohtaavani sellaisen kätilön synnytyksessä, joka osaa antaa minulle tilaa ja olla sekaantumatta synnytyksen kulkuun. Minä osaan pyytää apua jos sitä tarvitsen.

Nyt ollaan jo kesäkuussa. Laskettuun aikaan on jäljellä kuukausi ja pari viikkoa sitten meille saapui yllätysvieras; realismi. Vieras tuli yöllä, vaikean päivän päätteeksi. Yöaikaan minulla on tilaa ajatella ja siksi kai realismi valitsi juuri sellaisen hetken kyläilylleen. Viesti jonka realismi toi, meni kerrasta perille.

Olen ollut puolikuntoinen, edelleen. Supistuksia on riittänyt ja paineiden takia on otettu vähän lukuakin lattialla. Pöljempikin tajuaa, ettei näillä eväillä laiteta taloa kuntoon tai tehdä muuttoa. Olen paininut asian kanssa, tuskaillut, kiukutellut, toivonut, hoputtanut muita tekemään... Se on ollut turhaa, sillä on tässä muitakin kiireitä riittänyt. Talven jälkeen tuli melkein lennossa kesä ja se on pitänyt maamiehen kiireisenä. Talo on edennyt siis tuskastuttavan hitaasti.

Yksi elämäni toistuvista kuvioista on päätyä tilanteisiin, joihin en ainakaan ollut suunnitellut joutuvani. Ohje älä koskaan sano ei koskaan liittyy tähän asiaan hyvin tiiviisti. Kun puhutaan tämän hetken ei koskaan-tilanteesta, vastoin kaikkia sanomisiani, oletuksia ja tahtoani näihin tehoneliöihin syntyy yksi lapsi lisää. Ei tässä näin pitänyt käydä! Mutta käy kuitenkin... Ja näillä eväillä mennään mitä on!

Realismin viipyessä vierailullaan useamman tunnin, otin käyttöön tutun työkalun; IKEAn keittiösuunnitteluohjelman, jonka avulla olen pyöritellyt kerran jos toisenkin meidän huonekaluja muuttuvan tilanteen mukaan fiksumpaan järjestykseen. Puntaroin jälleen mistä huonekaluista voisi luopua vai voiko luopua mistään? Jos jostain on pakko luopua, mitä kaikkea on laitettava varastoon? Kuka nukkuu missäkin parhaiten, ketä vauvan äänet ehkä häiritsevät vähiten? Missä vauvan tavarat ovat parhaiten saatavilla, mutta myöskin turvassa uteliailta apulaisilta? Minne mahtuvat kaikki ne pakolliset asiat, joista ei voi luopua? Yön pimeinä tunteina syntyi suunnitelman runko, jota olen hionut myöhemmin vähän lisää. Lopputulos on tilanteen huomioon ottaen ihan hyvä; mutta siihen liittyy myös muutama jännitysmomentti. Koska seinät ovat pyöröhirttä, totuus huonekalujen mahtumisesta selviää oikeasti vasta kun niitä laitetaan paikoilleen. Tämä asunto on opettanut jo moneen kertaan, miten pienestä asiat voivat olla kiinni! Luopumista täytyy myös hiukan harjoittaa, mm. yksi vaatekaappi lähtee odottamaan uudelle kodille muita huonekaluja ja tietysti asukkaita.

Tärkeintä realismin vierailussa oli nykyisen tilanteen hyväksyminen. Pystyin kestämään tämän mutkan matkassa ja tällä kertaa en ole joutunut painimaan asian kanssa. Painiottelut on käyty aivan toisenlaisten asioiden parissa, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Kuopuksen erikoislääkärikäynti on takana. Samat ruokarajoitukset säilyivät pääosin. Lisäravinnevalmisteita tuli muutama lisää ja yhtä luontaisesti gluteiinitonta jauhoseosta saadaan kokeilla kun tarvittavat ulostenäytteet on saatu otettua. Tuossa jauhoseoksessa on kahta mahdollisesti ei-sopivaa ainesosaa; maissia ja tattaria. Katsotaan kuinka käy. Jauhoseos kyllä helpottaisi huomattavasti ruoanlaittoa, joten toivon kovasti sen sopivan.

Altistus huonon sisäilman kanssa on aiheuttanut vatsavaivoja edelleen. Tilanne näyttää aika huonolta monenkin tulevaisuuden asian suhteen, mikäli suoliston kunnon parantuminen ei poista reaktioita. Ensimmäisenä jää kerhoilut pois, ellei niitä siirretä puhtaisiin tiloihin. Pidemmällä aikavälillä ajateltuna esikouluun ei voi mennä, ei myöskään kunnalliseen kouluun, peruskoulun jälkeinen elämäkin on tässä hometalojen luvatussa maassa täynnä haasteita.

Moni minut tunteva tietää tämän home- ja sisäilma-asian olevan yksi "lempilapsistani". Siitä riittää sanottavaa ja paljon. Ongelman laajuus on salattu kunnissa tehokkaasti. Sitä ei ole haluttu uskoa, ei ymmärretä mistä oikeastaan on kyse, rahoituspuoli sanelee voidaanko korjauksia tehdä ja löytyyhän näitä syitä. Kuitenkin ihmisen terveys on korvaamattoman arvokas asia. Välinpitämättömyydestä johtuva toisen terveyden tuhoaminen on suorastaan anteeksiantamatonta.

Jokaisen rakennuksen on joku rakentanut. Kuka sitä haluaa uskoa rakennusvirheisiin? Julkisen rakentamisen puolella tunneasiat eivät nouse samanlaiseen rooliin kuin yksityisasuntojen kanssa. Omistusasuntojen kohdalla, riippuen asumismuodosta, joko luotetaan talonyhtiön hoitavan ongelmat ja ne sadut joita siltä taholta niin helposti ladellaan. Omakotitalojen kanssa törmätään usein siihen unelman särkymisen estämiseen; talo on täyttänyt kaikki haaveet, on ehkä ollut rempattu kauniisti. Siinä piti kasvattaa lapset ja kenties istua terassilla aamukahvilla vielä eläkepäivilläkin. Sellaiseen kiiltokuvaan ei sovi home ja sisäilmaongelmat, eihän? Oma lukunsa on sukulaiselta tai tutulta ostetut talot. Lisämausteen näihin kauppoihin antaa se mummo tai vaari, joka omin pikku kätösin on huolehtinut kiinteistöstä X vuotta, ollut tarkka ja täsmällinen huoltotöissä. Myyjäpuoli osaa kertoa mitä remontteja on tehty, muistaa ehkä ilmankin kun sinä ja sinä vuonna talon ulkovuori vaihdettiin. Tekemässä oli se ja se ja niin tarkkaan tehtiin että ei talossa mitään vikaa voi olla. Kun lastenlapsien sairasteluun syyksi selviää home tai muu sisäilmaongelma, on suvun kriisi valmis. Ihmetellään miksei vanhempi polvi ole sairastanut talossa koskaan, todetaan homeen kuuluvan ympäristöön, kyseenalaistetaan tulokset, uskotaan ongelman poistuvan pikkuremontilla, homeenestoaineilla, otsonoinnilla, maalilla, pesutilojen kosteuseristeen päivittämisellä...

Epäuskon tilalla voi olla myös pohjaton syyllisyydentunne. Se itse rakennettu talo, ajan rakennuskulttuurin mukaisia materiaaleja ja menetelmiä käyttäen, onkin täysi susi! Toki joukossa on myös pilvin pimein energiakriisin aikaan paranneltuja taloja. Niidenkin kohdalla joku on kuitenkin tehnyt valinnat remontoinnista ja siitä miten se on toteutettu. Vanhanaikainen hirsitalo on saanut tuulettuvan alapohjan sijaan betonilaatan, ulkoseiniin on laitettu eristettä ja pintaan pistetty mineriittilevy, kattokulma on myös ehkä katsottu olevan last season ja kokenut uudistuksia. Eristettä on toki lisätty yläpohjaan, toimivan tiilikaton tilalle laitettu peltikatto, jonka hikoilun aiheuttamia haasteita ei kuitenkaan ole osattu ymmärtää oikein. Pesutilat on pitänyt saada sisälle sieltä pihan nurkalta ja ratkaisut ovat olleet sellaisia, jotka eivät asuinrakennuksessa toimi. Lattiaan asbestilaattaa tietämättä vielä millainen terveyshaitta se on... Kaikki on tehty hyvässä tarkoituksessa, mutta yhtälö ei toimi. Aiemmin terve hirsirakennus on tuhottu ja vuosien kuluessa muuttunut korjauskelvottomaksi ja suorastaan hengenvaaralliseksi.

Miksi home- ja sisäilmaongelmat ovat minulle niin iso juttu? Siksi, että lapsena minun terveyteni on saanut kokea hometalossa asumisen haitat hyvin rajusti, eikä terveyteni ole koskaan palannut kokonaan. Siksi, että äitini, joka selvisi kohtuullisilla haitoilla samaisen hometalon ongelmista joka jätti minuun lähtemättömät jälkensä, on myöhemmin sairastunut vakavasti homeen takia johtuen altistuksista työpaikoilla, mutta myöskin homeasunnoissa. Äitini taistelu terveen sisäilman puolesta osoitti, ettei uusi rakennuskanta ole sen terveenpää kuin vanhakaan. Viimeisin syy homevaahtoamiseen on tuo oma kuopus. Kolme sukupolvea, joiden elämää rajoittaa suuresti sisäilma-asiat. Voiko muunlaista reaktiota oikeastaan edes odottaa?